(Esipuheena tälle hajatelmalle: Olisin halunnut kärjistetysti haaveilla tässä 1900-luvusta, ja sen muodista ja kulttuurista, mutta en osaa kirjoittaa yhtä puhtaan yksipuolisesti kuin lukiossa. Valmistautukaa siis ajatuksen poukkoiluun.)
 |
| Sukualbumin sivuilta. Miten tyylikäs kaveri! |
Ikuisesti menneeseen haikailu on varmasti maailman yleisin asia. Se, ettei osaa arvostaa sitä maailmaa, jossa elää, vaan romantisoi aikaa ennen syntymäänsä, ja häpeää aikaa sen jälkeen. Olen tavallaan päässyt siitä vähän yli, ainakin siinä mielessä, että osaan teknologian ja tieteen kannalta arvostaa nykyhetkeä, ja tulevaa kehitystä. Entisaikoja mystifioin silti hetkittäin aivan yhtä antaumuksella ja pakottavasti kuin lukiossa.
Olin joskus aika katkerakin siitä, etten saanut elää vuosina 1900-1989. Asua koko tuota aikaa elinvoimaisena 20-30 -vuotiaana natiivina ja tietoisena yhteiskunnan jäsenenä sekä New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa, Helsingissä, Tokiossa jne. Kaikki valokuvat ajalta ennen syntymääni aiheuttivat feikkinostalgiahyökyaallon, ja tunsin tulleeni kaltoin kohdelluksi kun synnyin liian myöhään. (Silloin olin myös katkera, etten ollut kaksikielinen, tai pitkä ja hoikka, tai urheilullinen, tai jazzpianisti...) Ennen kaikki oli paremmin. Muoti, musiikki, elokuvat, kulttuuri ja kulttuurit, muotoilu, oli vielä uusia ja shokeeraavia asioita, maailman mysteerit, teknologia ei ollut valloittanut joka kolkkaa, asenteet, mahdollisuudet..
Mutta hetkinen, eihän tuo pidä yhtään paikkaansa. Etenkään asenteiden ja mahdollisuuksien osalta. Filmivalo- ja -elokuvaus on ihan parasta, ja sitä oli yleisempää tehdä silloin, mutta vaihtaisinko sen naisten oikeuksiin? 40-luvulla miehet ja naiset osasivat vielä käyttää hattua, niinkuin kunnon ihmiset, mutta ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948 voidaan laskea kyllä suuremmaksi eduksi.
Tuohon aikaan oli kyllä helpompi taistella jonkun hyvän puolesta, jotain selkeää pahaa vastaan. Edellisessä kappaleessa mainitunkaltaiset, noinkin itsestäänselvät asiat eivät todella sitä vielä olleet, ja nekin on täytynyt ajaa läpi. Oli helpompi kapinoida ja luoda omia, kulkemattomia polkuja. Nykyään kaikki on jo tehty. Mahan pohjattomaksi tekevä tunne on varmasti laantunut aikojen saatossa vain mahanpohjan kutkutteluksi. Kaikki on pirstaloitunutta, ja pieniin ympyröihin eriytynyttä. Ei ole kollektiivista yhteishenkeä, joka tuli esim. sen yhden ainoan televisiokanavan ohjelmien eteen kerääntymisestä, tai uuden levyn porukalla kuuntelemisesta, koska kaikilla ei ollut levysoitinta.
Silti jo pelkästään internet on tehnyt sen, että kenellä tahansa on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Mistä tahansa aiheesta ja maailmankolkasta voi löytää sielunsukulaisia. Kokea yhteenkuuluvuudentunnetta ja saada ymmärrystä näyttöruudun välityksellä, vaikka sitä ei lähiympäristöstä liikenisi.
 |
| Sukualbumista taas |
Kun katson vanhoja elokuvia, hypistelen vanhoja vaatteita tai luen vanhoja kirjoja, mietin alituiseen: Miksei tällaista tehdä enää? Mihin minun maailmani on kadonnut? Siihen pitää vain tottua, ja ilo pitää löytää tästä hetkestä. Ei ole vaihtoehtoa.
/R
Translation: I'm living in the wrong age but it's okay.
